Mä itkin taas tänään.
Aamulla.
Päivällä.
Yöllä.
En mä ees enään tiedä itsekkään mikä mua saatana soikoon itkettää.
En vain osannut lopettaa sitä.
Mun silmätkin on ihan kuivat.
En mä edes elä tässä todellisuudessa kun lyhyitä aikoja, ne ajat mä itken.
Pakenen koko ajan toisiin maailmoihin musiikin, tarinoiden, nukkumisen ja mielikuvituksen avulla.
Kuvittelen että todellisuutta ei ole olemassa, se sattuu ihan liikaa.
En mä olis elossa ilman musiikkia.
Kliseistä ehkä, mutta totta.
J-Rock oli mun suurin pelastus.
Sekin vaan saa mut itkemään enemmän kun en luultavasti ikinä tule näkemään mun pelastajia.
En saa halata, en kiittää, en edes nähdä keikalla ahdistuksen vuoksi.
Ahdistus syö mut elävältä.
Itken itseni hengiltä luultavasti sitä ennen.
Haha, nauran taas pääni sisällä.
Mä vaan haluaisin olla jotain.
Mutta mitä voi enään tehdä, jota joku toinen ei ole vielä tehnyt paremmin?
Mä oon tosissani alkanut luovuttamaan lähes kaiken suhteen.
Syön suruuni ihan kamalasti nykyään.
Enkä osaa lopettaa.
Olen pettynyt itseeni.
Ei mua huvittais yhtään nähdä enään huomista.
Multa on taas kadonnu se syy miksi haluaisin elää.
Ei mulla ole mitään syytä.
En vaan uskalla viedä itseltäni henkeä.
Se on ainut syy.
Sanokaa mua vaan itsekkääksi mutta mä haluun vaan lopettaa tän paskan.
Siirrän sitten tuskan muille tai vastaavaa, en jaksa välittää.
Mä oon väsynyt tähän.
Mulla on hylätty olo.
Vaikka mulla on perhe joka välittää.
Mulla on hylätty olo.
Vaikka jopa tiedän että mua rakastetaan.
Mulla on hylätty olo.
Se pahenee viikko viikolta.
Hylätty....
MULLA ON VAAN NIIN VITUN HYLÄTTY OLO EIKÄ SE TUNNE MENE POIS!
-Meru-
