Tiivistetty kertomus minusta

Nimi: MeRu (Mariella <--- "Oikea" nimeni jota en käytä ollenkaan.)

Sukupuoli: Nainen.

Syntymäpäivä: 25.9 (1998.)

Horoskooppi: Vaaka.

Veriryhmä: ? (Haluaisin kyllä tietään sen.)

Suuntautuminen: Homoseksuaali.

Parisuhde tilanne: Varattu.

Asuinpaikka: Oulu.

Harrastukset: Piirtäminen, kirjoittaminen.

Olin pienempänä hyvin ulospäinsuuntautunut penska, aina menossa jonnekkin kavereiden kanssa.

Kaikki alkoi pikkuhiljaaa muuttua kun muutimme pois syntymäkodistani, vanhempani erosivat. 

He pelottelivat minua ja varoittelivat asioista joita voisi tapahtua minulle.
Tiedän että he tarkoittivat vain hyvää loppupeleissä.

Kouluni vaihtuivat koko ajan, äidin suhteiden takia ja työpaikkojen takia.

En kerennyt saada pysyviä ystäviä.
En muista melkein mitään 1-4 luokastani. 

5-6 luokka oli minulle täyttä tuskaa. 

Minusta puhuttiin pahaa seläntakana, olin aina se luokan pisin ja rumin tyttö jolla oli silmälasit. 

Se jolla ei ollut kuin yksi hyvä ystävä.

Se joka ei saonut mitään vastaan, sillä pelkäsi siitäkin keksittävän jonkun uuden vitsin.

Se joka oli huono kaikissa aineissa.

TRIGGER WARNING!!

Hain ala-asteen jälkeen kuvaamataitopainoitteiselle ylä-asteelle ja pääsinkin sitten sinne, oltuani pääsykokeissa.

Sain uusia ystäviä ja mukavan kaveriporukan.
Olin onnellinen.

7-luokan loppu puolella sairastuin masennukseen. (Vai oliko se 8-luokan alussa, en ole varma.)

Sitä ei silloin oltu vielä todettu "virallisesti." 

Vanhempani saivat tietää siitä vasta 9-luokan puolella.

9-luokalla olin alkanut jo erkaantumaan kaveriporukastani.

En päässyt heidän juttuihinsa enään mukaan.

Minua ei edes kuunneltu, pidettiin pellenä.
Tykkäsin vain saada ihmiset nauramaan, enkä voinut kömpelyydelleni mitään.

He puhuivat aiheista joista minä en tiennyt, joten en voinut liittyä keskusteluun.

Aloitin viiltelyn ja ihoni raapimisen verille, poltin myös ihoani, revin hiuksiani ja olin syömättä, tai sitten söin liikaa ja oksensin lähes kaiken ulos.

Tuo kaikki vain paheni hiljalleen, enkä ole vieläkään päässyt eroon viiltelystä.
Käsivarteni, lantioni, mahani ja jalkani ovat lähes täynnä rumia arpia.
En mä kuitenkaan huomiota ole viiltelylläni hakenut, enkä hae. 
Itseviha on se pää syy.
En uskalla tappaa itseäni joten viillän kohtiin joita vihaan itsessäni.

Syömisen kanssa minulla on nykyään päinvastaisia ongelmia.
 Syön koko ajan liikaa, syön suruuni, rakastan ruokaa. 

Olen ällöttävä.

Hain ylä-asteen jälkeen ammattikouluun.

Rupesin kärsimään pahasta ahdistuksesta.

Pelkään tuntemattomia ihmisiä. 

Ahdistun jos joku ededs vilkaisi minuun päin.

Tunsin pyörtyväni.

Minua itketti, rupesin saamaan hallitsemattomia itkukohtauksia kotonani.

Kerroin vanhemmille että minun täytyy lopettaa koulu ja he onneksi ymmärsivät asian.

Joten minä opetin sen.

Olen siitä kiitollinen.

Minut meinattiin myös pistää osastolle n. puolivuotta sitten.

Olin osastolla "koe ajalla"yhden yön ja se oli yksi elämäni pahimmista öistä.

En halua sinne enään ikinä edes niin vähäksi aikaa.

Nyt käyn juttelemassa "Lanulla." (Lasten ja nuorisopsykiatrinen työryhmä)

Sen kautta minulle määrättiin mielialalääkitys.

Siitä on ollut jonkun verran apua, mutta tuntuu ettei sekään riitä.

Nyt sitten rupena keväällä käymään yhdessä Verve nimisessä kuntoutuspaikassa päivittäin muutaman viikon ajan.

En haluaisi, mutta tiedän että siitä pitäisi olla minulle edes hieman apaua, kyllä mun täytyy sietää muita ihmisiä.

Minulla todettiin myös kilpirauhasen lievä vajaatoiminta ja sain siihenkin nyt lääkkeet.

Rupesin tänään syömään niitä ja sain kamalan pahan olon lähes heti, ja se vain paheni sillä minulla oli jo muutenkin paha olo koska olen sairaana.

Mielialalääkettäni jouduttiin nostamaan, sillä tuntui kun niistä ei olisi ollut mitään hyötyä.

Unohdin kuitenkin jälleen ottaa lääkkeeni tänään.

Muistini on huono.

En muista lähes mitään eilisestä.

Puhumattakaan viime viikosta.
Unohtelen välillä myös läheisteni nimiä.

Tämä on nykyään ainut paikka jonne puran lähes kaiken pahan oloni, minulla olisi ihmisiä joille voisin kertoa nämä asiat kasvotustenkin....
Mutta en halua häiritä heidän elämäänsä omilla tyhmillä ongelmillani.
Se tuntuu kamalalta, vielä kun tiedän että he ovat minusta jo valmiiksi huolissaan.
En halua huolestuttaa lisää.



-Meru-